Nyt en ole ehtinyt taas kirjoitella, joten tiivistellään kulunut viikko: Viime viikon torstaina kivasti jaksoin treeneihin uusien nyrkkeilytossujen kanssa. Se oli kamalaa. En tiedä miksi, mutta energia oli ihan nollissa. Jaksoin juuri ja juuri puoli tuntia, sitten tuskaisesti seuraavan puolituntisen ja viimeisen 30 min olin käytännössä kuollut. Poikki. Finito. Heimo oli taas tsemppaamassa pistareiden kanssa ja Keijokin kovasti yritti. Sai kivasti irti mustakin niitä kuuluisia viimeisiä muutamia lyöntejä. Sen verran voisi huomauttaa, että uudet nyrkkeilytossut saa mut lentämään! Ne on ihanan kevyet jalassa ja niiden kanssa liikkuminen on paljon kevyempää. Siispä uskon parantavani huomattavasti liikkumistani nyt, kun sain kunnon kengät.
Se siitä. Siinä meni torstai. Perjantaina vedin kuntonyrkkeilyn, mikä meni ihan kivasti. Olin toivonut vähän enemmän porukkaa, sillä suunnittelemani ohjelma olisi toiminut pikkuisen isommalla porukalla paremmin, mutta hiottiin sitten lyöntejä ja taktiikkaa vähän tarkemmin yhdessä. Kolme oli paikalla ja ihan kivasti sain naisiin liikettä. Uskon, että pärjään, jos alan joskus vetää vähän enemmänkin näitä naisten treenejä. Ainakin tämän kerran naiset oli ihan tyytyväisiä mun pitämään tuntiin. Se oli mukavaa.
Sunnuntaina olin niin väsynyt ja poikki ja muutamaa muuta asiaa, että jätin treenit välistä. Halusin olla kotona, siivota ja olla. Sanoinko jo olla? Sitten alkoikin jo uusi viikko ja uudet kujeet.
Tänään oli taas treenit Kankaanpäässä. Vähän jännitti mennä, kun viikon tauon jälkeen taas tungen mukaan. Kivasti siellä otettiin kuitenkin mut taas vastaan ja oli mukavaa. Tajusin, että siellä on aika tasokkaita poikia meillä nyrkkeilemässä. En ole oikein tajunnut yhdistää. No, kovia poikia löytyy. Jotenkin hienoa päästä treenaamaan sellaisessa seurassa. Siinä taas alkuun jalkapalloa pehmoisella pallolla ja kivasti voitettiin. Sitten kunnon lämmittelyt ja hakattiin säkkiä sykkeet korkealla. Mukana oli myös mulle uusi naisnaama, joka osoittautui osaavaksi. Itse pyysin saada hakata säkkiä. Hioin alakoukkuja, ja sainkin ne menemään. Tulivat kuten pitää. Nopeutta en meinannut millään saada niihin lisää. Heti, kun lisäsin nopeutta, niin kroppa veti jäykäksi kuin lankku. Velikin siitä mainitsi, että aina pitää olla joustoa, aina pitää kropan olla mukana ja aina lyönti lähtee varpaista ja jaloista, ei käsistä. Kädet on vain jatke. Yritin, yritin ja onnistuin lopulta. Nyt vain nopeutta treenaamaan. Kyllä se tästä. Ehkä sitten taas joskus voisi kokeilla sitä sparria.
Siinä säkkiä hakatessa seurasin aktiivisesti sivusilmällä ja kehän laidaltakin muiden sparria. Siinä oli kaikennäköistä ja paljon tuli taas poimittua korvien väliin: ”Sulje tie koukulla, älä anna liikkua sivulle!” ”Tee itse aloite, älä vain kävele sinne!” ” Liikkuu, liikkuu! Koko ajan liikkeessä, ei jäädä siihen hakattavaksi!” ”Etukäsi käy koko ajan!” jne. Oli jännittävä katsella, kun vähän kokeneemmat otti erää. Lyönnit oli jotain ihan muuta kuin mulla. Ne osui ja sattui. Torjuttiin hienosti. Väisteltiin. Sitten lopussa kaksi yhtä vastaan, ja toinen kahdesta sai sen verran paljon mahaan iskuja, että antoi vähän suullista palautetta vessassa. Ja vähän siinä kehässäkin. Siinä oli sitä aitoutta. Minä hakkasin säkistä ilmat pihalle. Kuvitteellisesti ainakin.
Mennessä ja tullessa törmäsin käytävällä luokkakavereihin, joilla oli ohjaustunti viereisessä liikuntasalissa. Hauska nähdä tuttuja naamoja siellä. Kai tässä on jotain omakehua tässä meikäläisen touhussa. Olen ylpeä siitä, että nyrkkeilen. Se nostattaa keskustelua ja hauskoja ilmeitä. On hauska kertoa siitä ihmisille. On mukava, kun joku näkee mut treenikassi olalla nyrkkeilytossut jalassa kävelevän kohti pukuhuonetta. Ihan sama kuka näkee. Tuttu tai tuntematon. Jotenkin siitä vain on ylpeä.
Huomenna olis puoli seitsemältä treenit Kankaanpäässä. Katsotaan menenkö vai kuinka. Toisaalta olisi huomisella tekemistä, mutta toisaalta, olisi kiva mennä treeneihin. Varsinkin, jotta tottuisi siihen porukkaan, ja voisi jättää tämän arastelun muualle. Jännittää aina niin kauheasti, kun sinne menee, vaikka kaikki sujuukin sitten hyvin. Mutta jotenkin vain pelottaa, että siellä tapahtuukin jotain hallitsematonta. Kun ei tunne ihmisiä ja tilanteita vielä, niin ei osaa suhtautua ja varautua. Eniten pelottaa, että joudunkin puolivahingossa sparraamaan, ennen kuin olen valmis. Vaikka se oli hienoa, niin samalla opin myös kantapään (lue: leukaperän) kautta, että en ole siihen valmis. Liikaa juttuja kerralla. Kevyttä sparria pelkällä etukädellä tai muulla kuviolla voisikin ottaa, mutta ei liikaa tälle tytölle kerralla, kiitos. Ei vielä.
Sain ensimmäisen urheiluvammanikin tänään. Siis jos mustelmia ei lasketa. Herra Patti. Tai neiti. Kuinka vaan. Sellainen kolikon kokoinen alue oikean jalkaterän sisäreunassa on paisunut, arka, kipeä ja turvonnut. Ei mustelmaa, ei punoitusta, eikä mitään käsitystä siitä, mistä se tuli. Kun nyrkkeilyn jälkeen pulahdin uimahallin puolelle uimaan 15 minuutiksi ja siitä saunaan, huomasin saunassa, että jalassa tuntuu kipeä kohta. Pukuhuoneessa tajusin sen kunnolla. Jalkaan oikeasti sattui. Hetken mielijohteesta ajelin terveyskeskuksen kautta kotiin. Ihan vain tekemisen vuoksi. Vähän jännitystä pitää aina saada elämään. Pyysin hoitajalta kylmäpussia tms. ja hän vilkaisi jalkaa nopeasti. Sain pussin ja siteen, jolla kiinnittää sen jalkaan, sekä ohjeen siitä, että jos patti pysyy kipeänä, eikä turvotus ja kipu helpota aamuun mennessä, niin pitäisi soittaa ja varata aika lääkärille, jos vaikka pitäisi kuvauttaa jalka. Kaikesta harmillisuudestaan huolimatta se kuulostaa hienolta. Melkein toivon, että jalka pitää kuvata huomenna. Olisipahan jotain jännittävää. Harmillinen ja samalla mielekäs patti. Tai patti ei ole mielekäs, mutta jotenkin olen ylpeä siitäkin, että minulla on URHEILUvamma. Minä, joka ei ole koskaan liikkunut. No, nyt otin särkylääkettä ja muutaman tunnin kylmähoidon jälkeen uskalsin pukea taas villasukan jalkaan. Sitten nukkumaan ja aamulla katsotaan, miten jalka voi. Hyvää yötä, Patti!
Heimo, Kankaanpää, kuntonyrkkeily, nyrkkeilytossut, sparri, tekniikka, treeni, urheiluvamma