Kankaanpään treeneistä. En ole ehtinyt niistä kirjoitella vielä, kun on ollut aikamoinen hoppu tämän viikon. Eli maanantaina ja tiistaina olin paikalla. Treenit oli erilaiset kuin Parkanossa, vaikka pohja olikin samanlainen. Ensin lämmiteltiin kisailuhengessä ja sitten tehtiin ja kovaa. Maanantaina ensimmäisenä törmäsin toiseen tyttöön, Elinaan. Elina oli pirteä ja energinen nuori nainen. Hänestä löytyi virtaa ja intoa. Paikalla oli myös toinen, nuorempi tyttö, pari nuorta poikaa sekä Janne. Janne lainasi päänsuojusta ja jakoi kehän laidalta neuvoja, kun kokeilimme Elinan kanssa. Ensimmäinen sparri. Vaikkakaan ei täysillä eikä kaikilla lyönneillä. Se oli nopeaa, hankalaa ja sekavaa. Aika meni nopeasti ja unohdin kaiken. Kypärä päässä ja suojat hampaissa tuntui nyrkkeilijältä, mutta samalla olin kuin hidas kilpikonna Elinaan verrattuna. Paljon on opittavaa. Refleksit on kuin ihmisellä, ei kuin nyrkkeilijällä. Käännän pääni pois väistääkseni, vaikka koskaan ei saisi kääntää katsetta tai selkää saatika väännellä päätä miten sattuu.
Tiistaina oli ihan eri meininki taas. Enemmän porukkaa, vilskettä ja sparria. Hauskaa jalkapalloa aluksi. Janne nosti mut pois pallon päältä ja roikuin sen selässä hetken aikaa, kunnes pallo jatkoi matkaa. Tämä hyvinkin simppeli hetki sai mut jotenkin tuntemaan oloni siltä, että kuulun porukkaan. Kun uskalletaan oikein nostella ja kaikkea. Myös paritehtävinä tehdyt lihaskuntojutut auttoi saamaan sitä fiilistä, että olen osa porukkaa. Pidän kovasti Jannesta. Hyvä treenikaveri. Se tuntuu tajuavan, että multa menee suuri osa ohi. Veli heittää jonku pallon ja huutaa: ”Aika!” ja kaikki alkaa tehdä. Mä seison tyhmän näköisenä, että mitäs nyt. Janne yleensä selittää. Näyttää. Tai muuten vain kertoo.
Tiistain sparri osoittautui tunteitaherättäväksi. Olin hakenut oman pääsuojuksen päivällä, ettei tarvi lainata. Vuorotellen kehässä kävi joku pari kokeilemassa onneaan. Minä ja Elinakin mentiin. ”Tytöt, valmiiksi!” huutaa Veli ja tarkoittaa meitä. Kypärä päässä ja suojat hampaissa on tylsää. Ei voi kommunikoida. Kaikki näyttää tympääntyneiltä, keskittyneiltä tai vihaisilta. Kukaan ei hymyile. Ei tunnu mukavalta. Tajuan sen ensimmäistä kertaa koko harrastuksen aikana. Ei ole kivaa, kun joku tuijottaa kypärän ja hammassuojien takaa keskittyneesti ja ilmeettömästi. Valmiina lyömään. Kovaa. Vaikka tiedän, ettei tarkoitus ole satuttaa, vaan lyödä pisteitä, maaliin. Silti se tuntuu jotenkin ilkeältä ja eilen sen sitten tajusi. Tuli yksinäinen olo.
Ensimmäinen sparri meni ihan päin honkia. Elina oli nopea ja löi tarkasti ja hyvin ja kaikkea, mitä minä en tehnyt. Jos keskityin lyömään, koko kroppa meni jäykäksi, enkä liikkunut. Jos taas keskityin liikkumaan, en osannut enää lyödä. Pidin etummaisella Elinan kaukana ja siihen se sitten jäi. Sitten Elina olikin jo siinä kainalossa ja hakkasi joka puolelle. Minä käänsin pääni pois ja huidoin ilmaa sinne tänne, jotta saisin hänet lopettamaan lyömisen sen sijaan, että olisin tehnyt vastaiskun ja pakottanut Elinankin suojautumaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin unohtanut, miten siinä tulee toimia. Kukaan ei vain ollut opettanut. Menin paniikkiin. Pieni ihminen sisälläni halusi pois ja ennen kuin tajusinkaan, olin kääntänyt selkäni ja luikin häntä koipien välissä kohti kehän nurkkaa. Pari kertaa sain itseni keskittymään ja menin päin ja sain jotenkin tilanteen purettua. Kai. En edes tiedä. Olen hidas ja kömpelö, enkä toimi vielä kuten nyrkkeilijä, vaan kuten ihminen. Huvittavaa siinä on, että jos toimisin kuten nyrkkeilijä, enkä menisi karkuun, saisin vähemmän kipeää. Nyt yritän pois ja saan kipeää.
Veli huomasikin siinä, että tarvitsen vähän yksinkertaisempaa harjoitusta, että saan ajatukseni kasaan. Otimme pari erää pelkällä etukädellä tai niin, että Elina lyö vain etukädellä ja minä torjun ja lyön takaisin. Sain liikkumisen paremmaksi ja opin treenin edetessä näkemään, koska Elina aikoo lyödä. Opin hänen rytmiään. Tiesin, että pian tulee. Osasin varautua. Eri asia on, osasinko tehdä sille mitään. Kerran, kun siirsin katseeni muualle, tuli kunnolla leukaperiin. Tänä aamuna siellä näkyi mustelma. Nenä on myös hellänä. Niin ja tuli eilen nenästä vähän vertakin. Samoin suusta. En tiedä mistä, mutta hammassuojassa näkyi vähän verta, kun lopetettiin. Pää oli täynnä ajatuksia ja kaikki oli sekavaa. Tee näin, lyö tuonne, väistä tuohon. Tuntuu, että tuli ehkä liikaakin juttuja, vaikka olikin hienoa päästä kokeilemaan sitä sparraamista. Nyt tiedän taas paremmin, missä on ne omat kehittämisen paikat. Odottelen jo huomisia Parkanon treenejä. Jotenkin treeneissä on kuitenkin se oma viehätys, kun on tuttu porukka. Tutut eleet, jutut ja lyönnit. Tietää mitä odottaa. Vaikka ei kai näin saisi ajatella, kun aikoo tehdä sellaista kuin nyrkkeily?
Perjantaina olisi tarkoitus vetää kuntonyrkkeily. Sekin tuntuu kivalta. Ja taitaa saapua siihen mennessä myös nyrkkeilytossut, jotka tilasin. Ne toivon mukaan helpottaa tuota liikkumista taas hitusen. Sisäpelikengät toimii kyllä, mutta tuntuu kömpelöiltä. Muutakin treeenivaatetusta olen joutunut vähän uusimaan, kun ovat käyneet suuriksi. Varsinkin housut ei meinaa pysyä ylhäällä ja on pitänyt hommata pienempiä. Se on tietty vain hyvä juttu!
Jaa-ha. Mitäs muuta mä kertoisin Kankaanpäästä? Ihmiset siellä oli mukavia ja ilmapiiri kannustava. Opin paljon ja unohdin paljon, yritin ja olin yrittämättä. Säikähdin ja sain varmuutta. Ensi tiistaina olisi tarkoitus mennä seuraavan kerran. Katsotaan, millainen kerta siitä tulee. Voisin pyytää Veliltä, että jos vois hioa vielä jonkun kanssa pala palalta niitä juttuja. Ainakin nyt on vähän sellainen fiilis, että mä en kyllä opi niin, että mennään kehään ja tehdään vaan. Että kyllä siinä jossain vaiheessa tajuaa, miten suojautua ja lyödä takaisin. Katsotaan.
Kankaanpää, kipu, kuntonyrkkeily, nyrkkeily, sparri, tekniikka, treeni