Keskiviikkoyönä sitten veti vasen pohjelihas täysin jumiin. Nukuin huonosti koko yön kipeän jalan kanssa. Heti, jos sitä vähänkin liikutti, niin alkoi vetää suonta varpaista tuonne takareiteen asti… Todella inhottavaa! Vielä torstaina aamulla jalka oli niin kipeä, että tuskin pystyin astumaan sillä. Harmitti ja ärsytti. En tiedä vieläkään, mistä tämä johtui. Pelkäsin, etten pääse illalla treeneihin ja harmittelin sitä koko päivän. Pikku hiljaa jalka antoi kuitenkin periksi. Illalla olin jo tehnyt päätökseni: Treeneihin mennään. Otan sitten vaikka kevyesti, jos jalka alkaa taas kipuilla.
Ei onneksi alkanut, vaikka jalka ei ihan täyttä painoa kestänyt. Valmentaja veikkaili suolojen puutosta esim. liian vähän juomisen takia. Mutta koska jalka tuntui jo ihan hyvältä, niin en sitten kokenut tarvetta sen suurempiin tutkimuksiin asian tiimoilta. Vieläkin siihen venyttäessä koskee, vaikka suonenvetoa se ei enää aiheuta. Oli muuten onni onnettomuudessa, että jalka meni! Se on nimittäin juuri tuo etummainen jalka ja eilisissä treeneissä piti pitää paino enemmän takimmaisella jalalla. Hetken päästä sain valmentajalta kommenttia: ”Nyt lähtee tosi hyvin nuo lyönnit, varsinkin takimmainen!” Valmentaja seurasi hetken ja totesi sitten: ”Sulle taitaa sopia vähän tuollainen leveämpi haara-asento. Näyttää ihan erilaiselta touhulta nyt.” Ja huomasin sen itsekin. Lyönteihin sai enemmän voimaa, liikkuminen tuntui kevyemmältä ja tasapaino pysyi paremmin. Paino oli ehkä piirun verran enemmän takana, mutta valmentajan mukaan se ei haitannut. Parempi kuin edessä, jossa olin ennen pitänyt enemmän painoa. Nyt tuntui hyvältä. Asento oli voimakas, mutta ketterä ja lantion saaminen mukaan oli parempaa.
Pitkin treenejä sain hyvää palautetta: ”Nyt tulee Tiina hyvin se takakäsi. Tuo tuntuis jo isommassakin kaverissa.” Ja se tuntui ainakin nuorimmaisessamme, Terossa. Vähän väliä. Ja Teron lyönnit minussa. Ensimmäistä kertaa sain kipeää treeneissä. Hanska lipsahti otsalta silmän päälle juuri, kun Tero oli lyömässä. No, sattuihan se. Hetken silmä näki tähtiä ja siihen koski, pasmat meni vähän sekaisin. Se ei ollut ensimmäinen vahinko eilen, sillä mottasimme tuon tuostakin vahingossa toisiamme nenään tai leukaan. Siis vahingossa, nyt oli ollut tarkoitus tehdä jotain ihan muuta. Valmentajakin huomasi sen ja heitti jo puolileikillään: ”Pitäisikö teidän lopettaa, ennen kuin sattuu?” Ei pitäisi.
Treenikerta oli hyvä. Otin jalan takia ehkä hieman rennommin ja välillä tuntui, että pää oli tyhjänä. Löimme sarjaa: A lyö ensin kaksi etummaista, johon B vastaa lyömällä taka, etualakoukku ja taka, siihen A vastaa kahdella alakoukulla. B ei saisi ottaa askelia oman sarjansa aikana, mutta minä otin. Joka kerta. Aina. Lopulta sinnittelin ja sain itseni olemaan nostamatta jalkoja. Laahasin niitä perässäni kuin pingviini. Uusi lempinimi oli saapunut! Pingviini. Tero taas torjui toisen etummaiseni lyömällä sen alas. Tässä kohdin hanska jäi usein kiinni käsivarteeni kuin koukku, vaikka hän ei yrittänytkään siihen tarrata. Siispä hän sai lempinimen koukku. Ja kun osuin hyvin, aloin hyppelehtiä ja tein samalla pari piruettia. Tero totesi, että ”meen ihan hyrräksi”. Siispä hyvän treenikerran päätteeksi syntyi lempinimet Hyrrä-pingviini ja Koukku. Ehdottomasti taiteilijanimet ammattiuralle! Niihin huppukaapuihin selkämykseen, eikö? Hauskaa siis oli ja naurettiin paljon, mutta tuli kyllä opittuakin niin paljon, ettei mitään rajaa!!
Kiitos treeneistä kaikki!
kehitys, kipu, nauru, pingviini, treeni